Kirjoittajille tulee toisinaan aikoja, jolloin tyhjä paperi (tai tässä tapauksessa ruutu) tuottaa merkittäviä luomisentuskia. Etenkin, kun elämä paratiisissa iskee kaistalleni mieluisia esteitä, joka estää allekirjoittanutta toimimasta aktiivisesti tämän blogin saralla. Nyt hedonismin viikot ovat taas väliaikaisesti ohitse, ja kirjottajan sisäinen Dumas nostaa jälleen rumaa päätään. On aika jälleen astua memory lanelle ja kerrata kuluneiden viikkojen tapahtumia ja kohokohtia.
Vieraita
Paljonpuhuva otsikko kiteyttää yhteen sanaan tämän kappaleen sisällön. Helmikuun lopulla saimme mieluisia vieraita koti-Suomesta, isämme ja allekirjoittaneen henkilökohtaisen muusan muodossa. Päitä oli lyöty yhteen, jotta riittävä määrä ohjelmaa saataisiin mahtuvaan tähän verrattain lyhyeen aikaan kun vieraamme meitä läsnäolollaan kunnioittavat. Viikon 1 ohjelmaan saatiin mahtumaan koko värisuora ohjelmaa Bangkokin sykkivässä metropolissa. Sukhumvitin alue, Siam Ocean World ja MBK-shoppailutaivas/helvetti, Chao Phraya-jokiristeily, maaginen Chinatown, Wat Phon harras temppelialue sekä yli kolmesataametrinen Bayoke Tower.
Toisella viikolla isämme palasi tuolloin hyiseen Härmään, ja allekirjoittanut otti pikku- Myyn selkäreppuun ja näin suunnattiin kohti Koh Changia, elefanttisaarta, jossa tarkoituksenamme nauttia rauhaisasta bungalow/rantaelämästä. Koh Chang on kartalla elefantin päätä muistuttava saari, joka on pinta-alaltaan Thaimaan toiseksi suurin ja itäisen Thaimaan suurin. Luonnonvaraisenahan elefantteja ei saarella ole, mutta pikkuseikat siikseen. Saari on vuoristoinen ja luonnonkaunis, mukavilla hiekkarannoilla ja leppoisilla terasseilla varustettuna. Saari tarjosi myös romanttisia auringonlaskuja, hyttysiä, ja mahtavan elefanttitrekin, jossa allekirjoittanut laitettiin ennaltarvaattomasti behemotin niskaan istumaan. Kokemus oli hieno, mutta luonnollisesti eläintenystävän takaraivossa jyskytti ajatus Thaimaan kansalliseläimen ja ikiaikaisen symbolin laaja-alaisesta väärinkäytöstä ja nöyryyttämisestä nykyisten turistivirtojen tarpeiden tyydyttämisen vuoksi. Koh Changin jälkeen paluu Enkelten kaupunkiin oli edessä, ja kotikaupunkiin päästiin lopulta loputtoman minibussi/taksisäädön jälkeen. Koh Changia voi suositella kaikille, joka haluaa tehdä helpohkon retken pääkaupungista valkoisille rannoille. Pohjoisosa on hyvin turistipitoinen, joten rauhaa rakastavan kannattaa suunnata ennemmin Lonely Beachille (kaunis ranta ja ajoittaisia beach partyja) tai vielä etelämmäs (loputonta rauhaa jsa kivikkoisia rantoja). Bangkokissa puolestaan odotti kahteen viikkoon toiset haikeat jäähyväiset..
Valkoisia rantoja
Vieraita oli luvassa kun Merenkävijä-Koljonen ja Bruna-Leskinen siunasivat kaupunkia läsnäolollaan. Matkaan tarttui myös nurkissa jo hetken pyörinyt Juha Veijonen, joka osoittautui loman aikana lähes ammattimaiseksi erilaisten ajonheuvojen kuljettajaksi. Huuruisen alkuloman jälkeen seurue suuntasi kohti karstakallioiden ja turkoosien vesien etelää. Lento Bangkokista Krabin kentälle sujui hujauksessa, tämän erilaiset kulkuneuvot bussista longtail-boatiin kuljettivat seurueen Ton Sain rannalle, jossa tarkoituksena oli viettää ensimmäiset päivät. Ton Sai on rauhallinen ja hipahtava reppumatkaajakohde, jossa samsonitet loistavat poissaolollaan, ja reggaemusiikki sekä kalliokiipeily hallitsee tunnelmaa. Täällä vietettiin kaksi yötä, majapaikkana toimi Paasook Resort, jota voi lämpimästi suositella kaikille. Kyseessä oli perussiisti, edullinen mökkikylä, josta bungalowi kahdelle irtoaa sopuisaan 300 THB hintaan.
Kahden yön jälkeen ajauduttiin väärille raiteille ja paikka vaihtui Railay Eastiin ja Westiin, joka osoittautui loppujen lopuksi Ton Saita rauhattomammaksi ja turistipitoiseksi lomakohteeksi. Allekirjoittaneen aikaa täällä väritti myös kokonaisen päivän vienyt ruokamyrkytys. Rai Laysta ei muuta sanottavaa jäänyt, kuin se, että paikka olisi ollut upea ilman miljoonia turisteja ja sen mukanaan tuomaa vääränlaista kehitystä. Täällä majapaikkana oli Rapala Resort, kohtuuhintainen mökkikylä itäisen rannan rinteessä. Tässä vaiheessa olimme autuaan tietämättömiä Koh Lantalla odottavasta paratiisista..
Koh Lantalle saavuttiin laivalla suoraan Rai Laylta. Pilvinen sää tarkoitti tietysti sitä, että aurinkorasvaa ei tarvita. Koh Lantalla yllätys olikin melkoinen kun vaihteleva punoitus loisti seurueen kasvoilla, käsillä, niskoissa ja rinnoissa. Thaimaalaisen tapaan iz okay, ja Koh Lantan loma sai alkaa. Majapaikka löytyi suhteellisen nopeasti, tosin puolet seurueesta vaihtoivat mökkikylää bungalowissa vilistäneiden lepakoiden ja rottien inspiroimana. Myös aikaisemman asukkaan mestoille jättämä huumeruisku toimi vauhdittavana tekijänä. Allekirjoittaneen ja Juha Veijosen bungalowi puolestaan oli hyvä ja päätös jäädä paikoilleen oli paikallaan. Päiviä hallitsi kortin peluu, biljardin peluu, binittely, uiminen, ja yleinen mitään tekemättömyys, eli juurikin se mitä tämänkaltaisen reissun kuuluu tarjota.
Koitti päivä, jolloin seurueemme päätti skootterin lisäksi vuokrata paikallisen Tuk-Tuk-ajoneuvon, paikallisten suureksi huvitukseksi. Kyseistä kulkuneuvoa kuvasi perässä oleva valtava Union Jack, ja ohjastajana toiminut ajoneuvojen yleismies Veijonen. Tuk-Tuk ja sen lisäksi vuokrattu skootteri kuljetti seurueen Lantan eteläosassa sijaitseville luolille, joka osoittautui ikimuistoiseksi. Luolastoon sisään tungettiin miehenmentävästä aukosta, mutta sisällä odotti valtavia luolia, joissa tunnelma oli kuin goottilaisessa kirkossa. Paluu luolista ulos tapahtui suurien luolien ja pienten ryömittävien kolojen kautta, ja näntiinpä luolan kattoa peittävä lepakkojen armeijakin. Huvittava matka jatkui kohti Lantan vanhaa kaupunkia, joka on saaren hiljaisella itärannikolla sijaitseva hiljainen kylä, jossa kiinalaisvaikutteet ovat vahvasti nähtävissä, niin ihmisissä kuin arkkitehtuurissakin. Seuraavana päivänä päätettiin Juha Veijosen onneksi vaihtaa Tuk-Tuk kahteen skootteriin, ja matkaa jatkettiin kolmen piikin voimin. Suunnitelmana oli tarkastaa saaren eteläkärjessä oleva sea gypsyjen asuttama kylä. Kyseessä on saarta ikuisuuksia asuttama väki, joka elää elämäänsä turismin ulkopuolella perinteisillä tavollaan ja perinteisillä uskomuksillaa. Kylässä tunnelma oli uninen ja pysähtynyt, ja ennenkaikkea, aito. Seurueemme kiersi vielä saaren ympäri kokonaisuudessaan ja maisemat vaihteli itärannikon hiljaisuudesta pohjoisosan ruotsalaisturisteihin. Itse vietimme koko viikon saaren länsirannikolla, Khlong Khongissa, joka on etelämpänä kuin turistien kansoittama Long Beach. Tunnelma Khlong Khongilla oli rauhallinen, ja ranta uimavesineen upea.
Viimeisenä kokonaisena päivänä oli snorklausretken aika. Majapaikkamme hoiti varaukset kuntoon, ja Go Diven lava-auto nouti porukan klo 7:15 aamulla majapaikaltamme. Lyöttäydyimme mukaan laitesukeltajien veneelle, ja suuntasimme kohti Koh Haata, joka koostuu viidestä pienestä saaresta, ja on monien mielestä yksi Thaimaan hienoimmista snorklaus-ja sukelluskohteista. Laivalla tarjottiin aamiainen, lounas, tuoreita hedelmiä, ja loputon varasto erilaisia (alkoholittomia) juomia. Snorklaus itsessään oli mahtava kokemus, parhaimmillaan näkyvyyttä saattoi olla 25 metriä, ja meressä oli elämää enemmän kuin uskalsi odottaa. Ainoana takaiskuna oli ajautuminen keskelle meduusojen armeijaa, ja osa seurueesta saikin pistoksia raajoihinsa, tosin ei mitään vakavaa. Koko lysti maksoi 1400 THB (n. 35 euroa) ja oli todellakin koko rahan arvoinen. Kokemus on ikimuistoinen, pinnan alla odotti täysin uusi maailma. Perjantaina oli vuorossa paluu kotoisaan Bangkokiin ja seuraavalla viikolla odottaa paluu arkeen.
Kirjoitus venähti suhteettoman pitkäksi, toivottavasti rakkaat lukijat jaksavat keskittää mielenkiintonsa allekirjoittaneen tajunnanvirran tuotokseen.
Patrik
lauantai 19. maaliskuuta 2011
perjantai 11. helmikuuta 2011
Danau Toba
Viime kirjoituksesta on vierähtänyt jo tovi, mutta nyt sulkakynä viuhuu taas ja tarkoituksena on kerrata unohtumattoman Indonesian retken tunnelmia.
29.1 Air Asian punainen Airbus lähti kotoisan Bangkokin Suvarnabhumin kentältä kohti Medania, Indonesian kolmanneksi suurinta kaupunkia, ja mahdollisesti myös pahinta kaupunkia ikinä (Medanista lisää myöhemmin).
Lento kesti mukavat kaksi tuntia, jonka jälkeen laskeuduimme Polonian kentälle Medaniin. Polonian kenttä on ilmeisesti yksi onnettomuusalttiimista kentistä maailmassa, mutta ei se nyt ketään haittaa. Kentälle päästyämme maksoimme allmighty-dollareilla Visa on Arrivalit, joka oikeuttaa 30 päivän oleskeluun. Olimme nyt Indonesiassa, maailman suurimmassa muslimimaassa, ja ensimmäisenä vastassa oli infernaalinen kosteus ja hikoilu, ja riivaajien armeija.
Seuraava tehtävä oli löytää kuljetus Medanista Parapatiin, Tobajärven rannalla sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Tähän aikaan ei julkisia busseja enää liikkunut, joten vaihtoehdoksi osoittautui ottaa yksityinen kuljetus Toballe. Kyytiä tarjoavia riivaajia pyöri jaloissa käsittämätön määrä, ja kaikkien onnenonkijoiden joukosta onnistuimme kaivamaan esiin tilaautokyydin sopuisaan 450,000 rupian hintaan (n. 36 euroa seitsemältä). Varoitus, seuraa tietoisku: Jos harkitset taksikyytiä Parapatiin, vaadi aina nähdä auto ja kuljettaja ennen minkään sopimusten tekemistä. Meidän tapauksessa auto oli uusi ja hyvä, mutta ensimmäinen tarjottu kuljettaja näytti viikon hereillä olleelta 16-vuotiaalta. Toinen kuljettaja oli skarppi, joten päästiin matkaan. Matkaan meni noin 3,5 tuntia, osittain siitä syystä, että kuljettaja ohitteli järjettömästi ja ajoi toistuvasti hyvin suurilla nopeuksilla.
Perille Parapatiin päästiin onnellisesti, ja asetuimme yöksi nuhjuiseen Charlie's guesthouseen, sillä lautta järven keskellä olevalle Samosirin saarelle lähtisi vasta seuraavana aamuna. Charlie's oli juuri sitä tasoa, mitä voi muutaman euron majoitus olla, parhaat päivänsä nähnyt perhemajoitus, jossa kolme miestä nukkui sopuisasti kahdessa yhteentyönnetyssä sängyssä, ja ilon kruunasi keskellä ristiselkää kulkeva metallinen rima. Mutta mai pen rai, yhden yön nukkuu missä vain, ja vaihtoehtojahan ei juurikaan ollut. Aamulla aamiaisen jälkeen hetken Parapatissa pyörittyämme suuntasimme Samosirin lautalle. Saarelle päästyämme muuttui myös meininki, olimme saapuneet todella leppoisaan ja rentoon ilmapiiriin, kuin yö ja päivä esimerkiksi paska-Medaniin verrattuna. Hetken pyörittyämme päädyimme Bagus Bay Homestay-nimiseen majoitukseen, jossa meidät otti vastaan myöhemmin hyväksi ystäväksi kehkeytynyt Rasta-Fernando. Majoituimme perinteiseen Batak-tyyliseen taloon ( http://lombokmarine.com/wp-content/uploads/2011/01/BAGUS.jpg ).
Ensimmäinen päivä kului oleskellessa ja rentoutuessa. Säästä sen verran, että Toballa oli sadekausi päällä, ja tämä näkyi ajoittaisten kuurojen muodossa, mutta myös lämpöä ja aurinkoa oli. Toisena päivänä vuokrasimme polkupyörät, ja lähdimme kiertämään Tuk-Tukin niemimaata pitkin ympyränmuotoista reittiä. Maisemat olivat upeita, kuten myös paikalliset asukkaat. Lähes jokaisen talon ohitettua kuului pienten lasten iloisia "Hello"-huutoja ja naureskelua päälle. Hetken ajettuamme päädyimme maaseutumaiselle alueelle, jossa riisipellut ja viereiset vuorenrinteet hallitsivat maisemaa. Ideana oli vierailla pienellä vesiputouksella vähän matkan päässä. Paikka löytyi, mutta pyörät piti jättää paikallisen huru-ukon pihalle, ja myöhemmin ilmeni, että miehen palkkaaminen oppaaksi oli ainoa oikea tapa päästä putoukselle. Maasto oli helpon alkumatkan jälkeen todella vaikeakulkuista. Putous tippui kalliorinnettä pitkin pieneen lampeen keskellä sademetsän rinnettä, ja vesi oli todella kirkasta, ja kukaties olisi ollut juomakelpoista. Putous oli melko pieni, ja paikallisten mukaan suurempi rankkasateiden jälkeen. Kokemus oli hieno, mutta paljon upeampaa oli vielä edessä.
Ensimmäisenä kunnon aurinkopäivänä lähdimme veneretkelle suuremmalle putoukselle, joka laskee kallioilta suoraan Tobajärveen. Fernando ja Bagus Bayn väen avulla varustettiin suurehko alus valmiiksi meitä ja yhdysvaltalaisseuruetta varten. Matkaan kuului myös kevyt lounas, tuoreita hedelmiä ja käynti maaseudulla. Aurinko loisti taivaalta, ja lähdimme matkaan upeissa tunnelmissa. Fernando loihti kitarallaan kesä(talvi)päivän tunnelmaa ja yleinen fiilis oli mahtava. Puolessamatkassa laiva seisahtui ensimmäisen kerran, ja joukkio ryntäsi kolmen metrin korkuiselta laivan kannelta Tobajärveen. Vesi oli upean kirkasta ja lämmintä. Hetken uimisen jälkeen matka jatkui kohti putouksia, ja tässä välissä pääsimme nauttimaan lounaasta, hedelmistä ja tietysti Beer Bintangista.
Putouksista on vaikea kirjoittaa tarpeeksi ylisanoja, sillä kokemus ja päivä oli elämäni upeimpia. Putoukset laskivat suoraan järveen, ja kallioita pitkin saattoi kiivetä noin kolmen metrin korkeuteen ja loikata putouksen alla odottavaan kirkkaaseen järviveteen. Syvyyttä oli niin paljon, että veteen saattoi hypätä mikä tahansa ruumiinosa edellä. Myös sukellus Fernandon perässä putouksen alta toiselle puolelle oli upea, näkyvyys veden alla oli monia metrejä ja pienet kalaparvet uivat pois alta uimarien edestä. Aikamme putouksista nautittuamme, matka jatkui eteenpäin. Tarkoituksena oli hakea paikallisilta maalaisilta Jungle Juicea eli palmuviiniä, jota emme valitettavasti saaneet tällä kertaa. Mutta myös paikallinen maaseutu oli mahtava kokemus, ujot maalaistalon lapset ja riisipelloilla työskentelevät naiset, suunsa punaisina Betelistä.
Loppuviikko Toballa kului biljardia pelatessa, syödessä, nukkuessa, levytellessä, chillatessa ja niin edelleen. Keskiviikko oli tosin poikkeus, sillä illalla Bagus Baylla oli perinteinen Batak-tanssiesitys, ja yleinen juhlatunnelma. Erityisen mieleenpainuva hahmo oli eräs Batak-muusikoista, joka esitteli itsensä Mr. Haruratchana. Mr. Haruratchalle oli Jungle Juice maistunut melkoisesti, ja ikionnellinen ja humalainen mies yltyi yleisönsä (meidän) yllytyksestä lukuisiin encoreihin, ja esitti musiikkiaan sydämensä pohjasta. Loppuviikolla jännitystä aiheutti retkikuntamme kolme miespuolista henkilöä, jotka eksyivät vuokratuilla skoottereilla metsäpoluille (täydellisen kuvan perässä, kukaties?), bensan lähestyessä loppuaan. Miehet palasivat yhtenä kappaleena Bagus Bayhin, joten tarinalla oli onnelinen loppu kaikesta huolimatta.
Perjantaina oli haikea lähtöpäivä pois paratiisista, sillä lennon lähtiessä suhteellisen aikaisin launtaina päätimme yöpyä viimeisen yön Medanissa, jotta valtavalta kiireeltä vältyttäisiin. Tobajärvestä ja todella hienot muistot, ihmiset olivat vieraanvaraisia ja luonto sekä maisemat upeita. Vinkkinä Toballe matkaajille on varata tarpeeksi aikaa reissuun, ja aktiviteettien lisäksi varata runsaasti aikaa myös levyttelyyn, joka on alueen parasta antia. Bagus Bayta vopi suositella jokaiselle, joka etsii budjettimajoitusta ja letkeää tunnelmaa. Majoituksesta saa myös herkullista ruokaa (ne pizzat!), ja neuvoja sekä lämminhenkistä seuraa Fernandolta ja muulta Baguksen väeltä.
Medanissa hotelliyöstä ei ole liiemmin kerrottavaa, muuta kuin että Medania itseään kannattaa välttää, jos mahdollista. Liekö sillä faktalla, että saaavuimme Medaniin aina pimeään aikaan, olla vaikutusta tuntemuksiin, mutta yleisesti kaupungista jäi synkeä, epäluotettava ja ajoittain kuumottava fiilis. Bangkokiin palaaminen oli upea tunne, kuin kotiinpaluu konsanaan. Nyt elämä jatkuu Enkelten kaupungissa, ja seuraavat lokikirjan raapustukset näkevät päivänvalon kun se katsotaan aiheelliseksi.
Lämpimästi Tobaa muistellen,
Patrik
29.1 Air Asian punainen Airbus lähti kotoisan Bangkokin Suvarnabhumin kentältä kohti Medania, Indonesian kolmanneksi suurinta kaupunkia, ja mahdollisesti myös pahinta kaupunkia ikinä (Medanista lisää myöhemmin).
Lento kesti mukavat kaksi tuntia, jonka jälkeen laskeuduimme Polonian kentälle Medaniin. Polonian kenttä on ilmeisesti yksi onnettomuusalttiimista kentistä maailmassa, mutta ei se nyt ketään haittaa. Kentälle päästyämme maksoimme allmighty-dollareilla Visa on Arrivalit, joka oikeuttaa 30 päivän oleskeluun. Olimme nyt Indonesiassa, maailman suurimmassa muslimimaassa, ja ensimmäisenä vastassa oli infernaalinen kosteus ja hikoilu, ja riivaajien armeija.
Seuraava tehtävä oli löytää kuljetus Medanista Parapatiin, Tobajärven rannalla sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Tähän aikaan ei julkisia busseja enää liikkunut, joten vaihtoehdoksi osoittautui ottaa yksityinen kuljetus Toballe. Kyytiä tarjoavia riivaajia pyöri jaloissa käsittämätön määrä, ja kaikkien onnenonkijoiden joukosta onnistuimme kaivamaan esiin tilaautokyydin sopuisaan 450,000 rupian hintaan (n. 36 euroa seitsemältä). Varoitus, seuraa tietoisku: Jos harkitset taksikyytiä Parapatiin, vaadi aina nähdä auto ja kuljettaja ennen minkään sopimusten tekemistä. Meidän tapauksessa auto oli uusi ja hyvä, mutta ensimmäinen tarjottu kuljettaja näytti viikon hereillä olleelta 16-vuotiaalta. Toinen kuljettaja oli skarppi, joten päästiin matkaan. Matkaan meni noin 3,5 tuntia, osittain siitä syystä, että kuljettaja ohitteli järjettömästi ja ajoi toistuvasti hyvin suurilla nopeuksilla.
Perille Parapatiin päästiin onnellisesti, ja asetuimme yöksi nuhjuiseen Charlie's guesthouseen, sillä lautta järven keskellä olevalle Samosirin saarelle lähtisi vasta seuraavana aamuna. Charlie's oli juuri sitä tasoa, mitä voi muutaman euron majoitus olla, parhaat päivänsä nähnyt perhemajoitus, jossa kolme miestä nukkui sopuisasti kahdessa yhteentyönnetyssä sängyssä, ja ilon kruunasi keskellä ristiselkää kulkeva metallinen rima. Mutta mai pen rai, yhden yön nukkuu missä vain, ja vaihtoehtojahan ei juurikaan ollut. Aamulla aamiaisen jälkeen hetken Parapatissa pyörittyämme suuntasimme Samosirin lautalle. Saarelle päästyämme muuttui myös meininki, olimme saapuneet todella leppoisaan ja rentoon ilmapiiriin, kuin yö ja päivä esimerkiksi paska-Medaniin verrattuna. Hetken pyörittyämme päädyimme Bagus Bay Homestay-nimiseen majoitukseen, jossa meidät otti vastaan myöhemmin hyväksi ystäväksi kehkeytynyt Rasta-Fernando. Majoituimme perinteiseen Batak-tyyliseen taloon ( http://lombokmarine.com/wp-content/uploads/2011/01/BAGUS.jpg ).
Ensimmäinen päivä kului oleskellessa ja rentoutuessa. Säästä sen verran, että Toballa oli sadekausi päällä, ja tämä näkyi ajoittaisten kuurojen muodossa, mutta myös lämpöä ja aurinkoa oli. Toisena päivänä vuokrasimme polkupyörät, ja lähdimme kiertämään Tuk-Tukin niemimaata pitkin ympyränmuotoista reittiä. Maisemat olivat upeita, kuten myös paikalliset asukkaat. Lähes jokaisen talon ohitettua kuului pienten lasten iloisia "Hello"-huutoja ja naureskelua päälle. Hetken ajettuamme päädyimme maaseutumaiselle alueelle, jossa riisipellut ja viereiset vuorenrinteet hallitsivat maisemaa. Ideana oli vierailla pienellä vesiputouksella vähän matkan päässä. Paikka löytyi, mutta pyörät piti jättää paikallisen huru-ukon pihalle, ja myöhemmin ilmeni, että miehen palkkaaminen oppaaksi oli ainoa oikea tapa päästä putoukselle. Maasto oli helpon alkumatkan jälkeen todella vaikeakulkuista. Putous tippui kalliorinnettä pitkin pieneen lampeen keskellä sademetsän rinnettä, ja vesi oli todella kirkasta, ja kukaties olisi ollut juomakelpoista. Putous oli melko pieni, ja paikallisten mukaan suurempi rankkasateiden jälkeen. Kokemus oli hieno, mutta paljon upeampaa oli vielä edessä.
Ensimmäisenä kunnon aurinkopäivänä lähdimme veneretkelle suuremmalle putoukselle, joka laskee kallioilta suoraan Tobajärveen. Fernando ja Bagus Bayn väen avulla varustettiin suurehko alus valmiiksi meitä ja yhdysvaltalaisseuruetta varten. Matkaan kuului myös kevyt lounas, tuoreita hedelmiä ja käynti maaseudulla. Aurinko loisti taivaalta, ja lähdimme matkaan upeissa tunnelmissa. Fernando loihti kitarallaan kesä(talvi)päivän tunnelmaa ja yleinen fiilis oli mahtava. Puolessamatkassa laiva seisahtui ensimmäisen kerran, ja joukkio ryntäsi kolmen metrin korkuiselta laivan kannelta Tobajärveen. Vesi oli upean kirkasta ja lämmintä. Hetken uimisen jälkeen matka jatkui kohti putouksia, ja tässä välissä pääsimme nauttimaan lounaasta, hedelmistä ja tietysti Beer Bintangista.
Putouksista on vaikea kirjoittaa tarpeeksi ylisanoja, sillä kokemus ja päivä oli elämäni upeimpia. Putoukset laskivat suoraan järveen, ja kallioita pitkin saattoi kiivetä noin kolmen metrin korkeuteen ja loikata putouksen alla odottavaan kirkkaaseen järviveteen. Syvyyttä oli niin paljon, että veteen saattoi hypätä mikä tahansa ruumiinosa edellä. Myös sukellus Fernandon perässä putouksen alta toiselle puolelle oli upea, näkyvyys veden alla oli monia metrejä ja pienet kalaparvet uivat pois alta uimarien edestä. Aikamme putouksista nautittuamme, matka jatkui eteenpäin. Tarkoituksena oli hakea paikallisilta maalaisilta Jungle Juicea eli palmuviiniä, jota emme valitettavasti saaneet tällä kertaa. Mutta myös paikallinen maaseutu oli mahtava kokemus, ujot maalaistalon lapset ja riisipelloilla työskentelevät naiset, suunsa punaisina Betelistä.
Loppuviikko Toballa kului biljardia pelatessa, syödessä, nukkuessa, levytellessä, chillatessa ja niin edelleen. Keskiviikko oli tosin poikkeus, sillä illalla Bagus Baylla oli perinteinen Batak-tanssiesitys, ja yleinen juhlatunnelma. Erityisen mieleenpainuva hahmo oli eräs Batak-muusikoista, joka esitteli itsensä Mr. Haruratchana. Mr. Haruratchalle oli Jungle Juice maistunut melkoisesti, ja ikionnellinen ja humalainen mies yltyi yleisönsä (meidän) yllytyksestä lukuisiin encoreihin, ja esitti musiikkiaan sydämensä pohjasta. Loppuviikolla jännitystä aiheutti retkikuntamme kolme miespuolista henkilöä, jotka eksyivät vuokratuilla skoottereilla metsäpoluille (täydellisen kuvan perässä, kukaties?), bensan lähestyessä loppuaan. Miehet palasivat yhtenä kappaleena Bagus Bayhin, joten tarinalla oli onnelinen loppu kaikesta huolimatta.
Perjantaina oli haikea lähtöpäivä pois paratiisista, sillä lennon lähtiessä suhteellisen aikaisin launtaina päätimme yöpyä viimeisen yön Medanissa, jotta valtavalta kiireeltä vältyttäisiin. Tobajärvestä ja todella hienot muistot, ihmiset olivat vieraanvaraisia ja luonto sekä maisemat upeita. Vinkkinä Toballe matkaajille on varata tarpeeksi aikaa reissuun, ja aktiviteettien lisäksi varata runsaasti aikaa myös levyttelyyn, joka on alueen parasta antia. Bagus Bayta vopi suositella jokaiselle, joka etsii budjettimajoitusta ja letkeää tunnelmaa. Majoituksesta saa myös herkullista ruokaa (ne pizzat!), ja neuvoja sekä lämminhenkistä seuraa Fernandolta ja muulta Baguksen väeltä.
Medanissa hotelliyöstä ei ole liiemmin kerrottavaa, muuta kuin että Medania itseään kannattaa välttää, jos mahdollista. Liekö sillä faktalla, että saaavuimme Medaniin aina pimeään aikaan, olla vaikutusta tuntemuksiin, mutta yleisesti kaupungista jäi synkeä, epäluotettava ja ajoittain kuumottava fiilis. Bangkokiin palaaminen oli upea tunne, kuin kotiinpaluu konsanaan. Nyt elämä jatkuu Enkelten kaupungissa, ja seuraavat lokikirjan raapustukset näkevät päivänvalon kun se katsotaan aiheelliseksi.
Lämpimästi Tobaa muistellen,
Patrik
maanantai 17. tammikuuta 2011
Ensimmäinen kouluviikko
Kasetsart University, Economic laboratory, room EC5613
Aikaisemmassa kirjoituksessa mainitun maanantain jälkeen koulunkäynti alkoi tiistain orientaatiopäivän merkeissä. Koulupuvut (valkoinen kauluspaita, mustat housut) hankimme edullisesti keskustan MBK-ostoskeskuksesta. Tiistain ohjelma koostui kampusalueeseen tutustumisesta, kirjaston palveluihin perehdyttämisestä sekä varsinaisesta tervetulotilaisuudesta, joka päättyi ruokailuun. Kokonaisuudessaan päivä oli onnistunut, ja antoi hyvän kokonaiskuvan etenkin kampusalueesta.
Keskiviikkona oli aika astua ensimmäisille luennoille. Päivän ohjelmassa oli kuusi tuntia yritysstrategiaa ja kilpailukykyä, vekkulin Tohtori Boonjitin johdolla. Luennot itsessään ovat asiasisällöltään hyvin samantyyppisiä kuin Suomessa. mutta opetus on keskustelevampaa, ja etenkin Boonjitilla on toistuva taipumus eksyä sivuraiteille pitkäksikin aikaa, ja keskustelun aihe voi liittyä käytännössä mihin tahansa muuhun kuin varsinaiseen asiaan. Päivät rakentuvat periaatteella aamutunnit, ruokatauko, iltapäivätunnit. Ruokatunnilla lounasta voi nauttia kampusalueella sijaitsevilla lounasalueilla, joissa pieniä ruokakioskeja on vieri vieriessä, ja hinnat ovat 20-40 THB välillä (1 euro on siis n. 40 THB). Päivät päättyvät klo 15 tai 16, ja tämän jälkeen on mahdollista esimerkiksi urheilla koulun alueella sijaitsevilla, loistavilla liikuntapaikoilla.
Kouluun liikkuminen tapahtuu aamuisin paikallisten värittämillä busseilla (7-14 THB) ja iltapäivisin joko bussilla tai kimppataksilla (neljältä matkustajalta yht. n. 50 THB). Arkipäivät kuluvat usein koulun jälkeen urheilun, uimisen, saunomisen (kyllä, talossamme on suomalainen sauna) pingpongin, syömässä käynnin ja muun aktiviteetin merkeissä.
Perjantaina oli vaihtelua Tohtori Boonjitin tunneista, ja lukujärjestyksessä komeili International Business ja Thai Conversation, ja jälkimmäinen osoittautuikin melkoiseksi spektaakkeliksi, aihetta opettavasta hämmentävästä Tohtori Kowitista johtuen. Tunnit kuluivat lähinnä molemmanpuoleisen nauramisen merkeissä. Tuntien sisältöä on hyvin vaikea sanoin kuvailla, mutta itse opetus oli niin kaukana suomalaisesta kuin voi kuvitella. Perjantai-iltana lähdimme vaihtariporukalla lähialueen kuppilaan, jota kansoitti täysin paikallinen asiakaskunta. Illan edetessä onnistuimme jotenkin lyöttäytymään paikallisten miesten seuraan, ja ilta oli hyvin erikoinen siitä eteenpäin. Yhteistä kieltä ei juurikaan ollut, mutta hymyllä ja naurulla pääsi hyvin pitkälle. Ilta päättyi paitojen vaihtoon, joka oli jälkeenpäin ajateltuna hyvin järjetön tilanne suomalaisen silmissä. Ilta oli kaikesta huolimatta ikimuistoinen, ja paikallisten seurassa iltaa istuessa havaitsi, miten samanlaisia ihmiset perusluonteeltaan ovat, riippumatta missä päin maailmaa asuvatkin.
Lauantaina aamupäivän altaalla oleskelun jälkeen lähdimme jokirannan suuntaan, määränpäänämme Wat Phon temppelialue. Sekaannuksen jälkeen taksikuski vei meidät Patpongille. Loppujen lopuksi saimme oikean osoitteen taksikuskin tajuntaan, ja kuski tuntui olevan kovin pahoillaan, ja myös hieman pois tolaltaan, että oli pyhän paikan sijasta vienyt asiakkaansa gogo-kadun päähän. Hyvän aikaa kestäneen taksisuhailun jälkeen päädyimme lopulta oikeaan paikkaan, ja ensimmäinen asia alueella oli, että kaikenlaiset mukavat miehet alkoivat välittömästi tarjota palveluitaan, kuten kaikilla turistipitoisemmilla alueilla Bangkokissa. Temppelialue itsessään oli vaikuttava, yli tuhannella buddha-hahmollaan ja värikkäästi koristelluilla temppeleillään. Alueen kohokohta on kokonaisen temppelin valtaava, 46-metriä pitkä kultainen makaava Buddha, joka kuvaa hetkeä jolloin Buddha on vaipumassa nirvanaan. Tämä oli temppelin ainoa paikka johon vaadittiin sisäänpääsymaksua, joka oli muodollinen 50 THB. Temppeleissä tuli olla asiallisesti pukeutunut, ja kengät oli riisuttava ennen sisään astumista.
Sunnuntaina päivä kului pitkään altaalla maatessa, mutta loppuillan ohjelma ylitti kaikki odotukset. Syötyämme paikallisessa ravintolassa, lähdimme kampusalueelle, jossa oli paikallisen kontaktin mukaan urheilupäivä, joka tulisi huipentumaan loppujuhlaan ja ilmaiskonserttiin. Paikalle päästyämme oli meno jo huimaa, paikalliset kilpailivat muita yliopistoja vastaan erilaisissa haasteissa ja kilpailuissa, ja pääsipä yksi seurueemme jäsenkin osalliseksi kilpaan, takuulla ainoana farangina. Tämän jälkeen siirryimme konserttialueelle, jossa istuimme paikallisten seurassa pöytään, johon kannettiin uusia ruokalajeja toisensa jälkeen. Kaikki oli maksutonta, ja oppilaat olivat itsenäisesti järjestäneet koko tapahtuman. Lavalla oli toinen toistaan järjettömämpiä esityksiä, kuten ladyboita ja kaiken huippuna mielipuolinen Hitler-parodia. Vastaavia esityksiä tuskin nähtäisiin suomalaisissa korkeakouluissa. Ilta oli huippukokemus, ja paikalliset nuoret ovat uskomattoman vieraanvaraisia ja ystävällisiä.
Nyt istumme jälleen koulun penkillä, ja kuuntelemme Boonjitin pehmeää ääntä. Iltapäivällä on tiedossa jälleen Kowitin mielipuoliset Thai-kielen tunnit, jotka sopivat usein muutenkin levottomiin iltapäivätunnelmiin.
Patrik
maanantai 10. tammikuuta 2011
Ensimmäisen viikon tunnelmia, osa 2.
Chang Tower, 15 krs. Chatuchak, Bangkok
Torstaina muutettiin uuteen kämppään, ja näin hotellielämä jäi taakse. Uusi koti löytyi pohjoisesta Bangkokista, Chatuchakin kaupunginosasta. Asuntomme on karkeasti katsottuna elefantin muotoisen (Chang Tower) talomme takaosassa, 15. kerroksessa, ja nyt tänä maanantaina osan porukasta oli tarkoitus muuttaa toiseen asuntoon kymmenenteen kerrokseen, mutta paikallisen tavan mukaisesti asiassa oli pientä säätöä, ja muutto jää huomiseen.
Loppuviikosta ohjelmassa oli uuteen ympäristöön perehtymistä, ja myös uuden vaihtariporukan ensitapaaminen illallisen ja muutaman viilentävän juoman merkeissä. Reissu vei Union Mallin Food Courtista Bangkok Brassin kautta Harmony Housee, joka lienee uusi kantalähipaikkamme. Perjantaina teimme pienemmällä porukalla tiedusteluretken yliopistolle, jotta löydämme maanantaina helpommin tonteille. Koulu löytyi helposti, ja oli paikallisten seurassa vietetyn lyhyehkön bussimatkan päässä. Yliopiston campus puolestaan on pieni kaupunki pankkeineen, posteineen, ravintoloineen ja sisäisine bussiliikenteineen.
Lauantaina oli ensimmäiset varsinaiset vaihtaribileet. Kutsuimme porukan luoksemme, ja kohta asunto täyttyikin juhlaväestä. Amerikkalaiset juomapelit ja Thaimaalaiset ämpärit vauhdittivat iltaa, ja kohta juhlatuuli siivitti seurueen kohti RCA:ta, eli Royal City Avenueta, joka on paikallisten nuorten suosima yökerhokatu. Siirryimme Route 66 nimiseen, suureen yökerhoon, jota väritti oikeastaan täysin paikallisista nuorista koostuva populaatio. Tunnelma oli huikea, ja ensimmäinen kunnollinen kontakti paikalliseen nuorisoon oli tosiasia. Paikka oli tupaten täynnä, ja DJ piti tanssilattian liikkeessä aina kello kahteen asti, jolloin musiikki loppui, ja kansa valui ulos klubilta. Seurueemme päätti jatkaa vielä Khao San Roadille, Bangkokin backpacker-ghettoon, jossa aukioloajat ovat venyviä, ja väestö koostuu suuresti länsimaalaisista. Paikallisten asuttamaan, rauhalliseen seutuun jo tottuneena, Khao San ei miellyttänyt.
Sunnuntai meni enemmän tai vähemmän altaalla ja maanantaina tiedossa oli ensimmäisen käynti koululla. Itse maanantaipäivä koululla oli lyhyt. Tapasimme koko vaihtariryhmän kerralla, ja sen jälkeen koordinaattori ja yhteyshenkilömme Mr. Wattanachai luennoi käytännön asioista. Tämän jälkeen ei juurikaan tapahtunut mitään, joten "koulupäivä" oli pulkassa.
Patrik
Torstaina muutettiin uuteen kämppään, ja näin hotellielämä jäi taakse. Uusi koti löytyi pohjoisesta Bangkokista, Chatuchakin kaupunginosasta. Asuntomme on karkeasti katsottuna elefantin muotoisen (Chang Tower) talomme takaosassa, 15. kerroksessa, ja nyt tänä maanantaina osan porukasta oli tarkoitus muuttaa toiseen asuntoon kymmenenteen kerrokseen, mutta paikallisen tavan mukaisesti asiassa oli pientä säätöä, ja muutto jää huomiseen.
Loppuviikosta ohjelmassa oli uuteen ympäristöön perehtymistä, ja myös uuden vaihtariporukan ensitapaaminen illallisen ja muutaman viilentävän juoman merkeissä. Reissu vei Union Mallin Food Courtista Bangkok Brassin kautta Harmony Housee, joka lienee uusi kantalähipaikkamme. Perjantaina teimme pienemmällä porukalla tiedusteluretken yliopistolle, jotta löydämme maanantaina helpommin tonteille. Koulu löytyi helposti, ja oli paikallisten seurassa vietetyn lyhyehkön bussimatkan päässä. Yliopiston campus puolestaan on pieni kaupunki pankkeineen, posteineen, ravintoloineen ja sisäisine bussiliikenteineen.
Lauantaina oli ensimmäiset varsinaiset vaihtaribileet. Kutsuimme porukan luoksemme, ja kohta asunto täyttyikin juhlaväestä. Amerikkalaiset juomapelit ja Thaimaalaiset ämpärit vauhdittivat iltaa, ja kohta juhlatuuli siivitti seurueen kohti RCA:ta, eli Royal City Avenueta, joka on paikallisten nuorten suosima yökerhokatu. Siirryimme Route 66 nimiseen, suureen yökerhoon, jota väritti oikeastaan täysin paikallisista nuorista koostuva populaatio. Tunnelma oli huikea, ja ensimmäinen kunnollinen kontakti paikalliseen nuorisoon oli tosiasia. Paikka oli tupaten täynnä, ja DJ piti tanssilattian liikkeessä aina kello kahteen asti, jolloin musiikki loppui, ja kansa valui ulos klubilta. Seurueemme päätti jatkaa vielä Khao San Roadille, Bangkokin backpacker-ghettoon, jossa aukioloajat ovat venyviä, ja väestö koostuu suuresti länsimaalaisista. Paikallisten asuttamaan, rauhalliseen seutuun jo tottuneena, Khao San ei miellyttänyt.
Sunnuntai meni enemmän tai vähemmän altaalla ja maanantaina tiedossa oli ensimmäisen käynti koululla. Itse maanantaipäivä koululla oli lyhyt. Tapasimme koko vaihtariryhmän kerralla, ja sen jälkeen koordinaattori ja yhteyshenkilömme Mr. Wattanachai luennoi käytännön asioista. Tämän jälkeen ei juurikaan tapahtunut mitään, joten "koulupäivä" oli pulkassa.
Patrik
perjantai 7. tammikuuta 2011
Ensimmäisen viikon tunnelmia, osa 1.
Chang Tower, 15. krs, Chatuchak, Bangkok
Ensimmäisestä blogista on vierähtänyt jo päiväkausia, mutta nyt on aika raapustaa paperille ensimmäisen viikon tunnelmia ja kokemuksia.
Saavuimme kaupunkiin siis paikallista aikaa varhain maanantaiaamuna. Lentokentältä matkaa keskustaan oli taksin kyydillä noin 30 kilometriä, ja matka sujui sujuvasti. Taksissa istuessamme kuljettajamme kyseli mistä päin olemme kotoisin, ja vastauksen saatuaan kuski repesi hersyvään nauruun ja alkoi hokea "Yes Finland! Pattaya! Ladies, yes!" Yritimme parhaamme mukaan kumota taksikuskin näkemystä, mutta turhaan. Hänen mielestään suomalaiset menevät siis lähinnä Pattayalle, ja tämän mielikuvan mielekkyydestä voi toki olla montaa mieltä.
Saapuessamme Bangkokiin, ei meillä ollut tietoa mahdollisesta majapaikasta, joten ensimmäisenä lähdimme metsästämään sopivaa ja edullista asumusta, ennen kuin löydämme pysyvämmän kortteerin. Tarkoituksena oli tarkastella Sukhumvitin seutua, mutta erehdyksen kautta päädyimme väärään Skytrainiin (katujen yllä kulkeva metron kaltainen liikkumisväline), ja sitä kautta etelämmäs Silomin kaupunginosaan. Tämä osoittautui onnenpotkuksi, sillä tiedusteltuamme halpaa hotellia metron vartijalta, oli hänella vastaus jo valmiina. Lähistöltä löytyi Sathornn Inn, pienehkö hotelli, josta löytyi kaikki perusmukavuudet huokeaan hintaan. Helpotuksen tunne otti vallan, ja kaupunkiin asettuminen alkoi. Ensimmäisenä päivänä tutustuimme lähinnä Silomin alueeseen, joka oli näkemisen arvoinen itsessään. Pitkä Thanon Silom oli hyvinkin vilkas paikalliselämän keskus, jolta löytyi niin pikkukauppoja, kauppakeskusta ja kaupungin katukuvaan olennaisesti kuuluvia katukeittiöitä. Kävelimme myös pahamaineisen Patpongin läpi, joka on nykyisellään lähinnä irvokas karikatyyri itsestään. Kävimme myös Lumpinin puistossa. Aikamme Silomilla vaellettuamme alkoi myös kuumuus, nestehukka ja jet lag ottaa vallan, joten palasimme hotellille.
Toisena päivänä lähdimme Silomilta Skytrainilla - joka osoittautui loistavaksi kulkupeliksi - keskustaan Siam Squarelle, jossa sijaitsee kaupungin tunnettu Mahboonkrong (MBK) - ostoskeskus, josta löytyy mielivaltainen tavaramäärä seitsemässä kerroksessa. Keskuksessa on lisäksi ravintoloita, kahviloita, ja suuri elokuvateatteri-ja viihdekerros. Vietimme täällä melko paljon aikaa. Keskuksen ulkopuolella sattui päivän merkillisin tapahtuma. Täysin ilman varoitusta, viereisen metron portaita rymisi alas KÄDETÖN taskuvaras ja hänen perässään ilmeisesti ryöstön kohteeksi joutunut poloinen. Läsähdettyään siis päälleen katuun, kädetön mies nousi häkellyttävän nopeasti ylös ja lähti ravaamaan karkuun. Vartijoiden armeija oli miehelle kuitenkin liikaa, ja mies saatiin kiinni. Vartijat eivät tienneet miestä pitää kiinni joten päätyivät pitämään kurkusta. Ryöstön uhri oli tuohtunut, ja tilanne hoitui siten, että uhri läpsi miestä poskille ja löi vyölaukulla. Ilmeisesti tilanne oli tällä hoidettu.
MBK:ssa kävimme myös syömässä paikallisen MK-ketjun ravintolassa. Täällä tapahtui seuraava häkellyttävä tilanne. Kesken ruokailun alkoi kaiuttimista pauhata hilpeä Thai.-musiikki ilman ennakkovaroitusta, ja henkilökunta alkoi konemaisesti suorittaa jonkinlaista tanssikoreografiaa. Musiikin loputtua, työntekijät palasivat arkisiin toimiinsa. Siamilla pyörimisen jälkeen osa seurueesta palasivat hotellille, mutta päätimme vielä käydä tarkastamassa Sukhumvitia, joka on monien hotellien ja yöelämän keskuskatu. Sukhumvitilla länsimaalaisten osuus oli selkeästi suurempi kuin muualla missä olimme käyneet. Valtaosa turistien kansoittamista hotelleista sijaitsee tällä alueella. Kadulla on runsaasti räätäleitä, katumyyjiä myymässä luontaistuotteita kuten Viagraa ja Valiumia. Sukhumvitin elmämä keskittyy suuresti sen Soihin eli sivukatuihin. Eksyttyämme kartalta, huomisimme joutuneeksi sinne, minne kukaan täysjärkinen ei tahdo - Soi Cowboylle, Bangkokin go-go kadulle ja prostituution keskukseen. Päästäksemme Sukhumvitille takaisin oli kuljettava läpi. Katu oli neonvaloissa loistava epileptikon painajainen, jonka kansoittu prostituoidut, länsimaalaiset seksituristit ja erilaiset hihastarepijät. Takaisin Sukhumvitille päästyämme kiertelimme vielä hetken muuta, ns. normaalimpaa aluetta, ennen kuin otimme Skytrainin hotellille.
End of Part 1.
Ensimmäisestä blogista on vierähtänyt jo päiväkausia, mutta nyt on aika raapustaa paperille ensimmäisen viikon tunnelmia ja kokemuksia.
Saavuimme kaupunkiin siis paikallista aikaa varhain maanantaiaamuna. Lentokentältä matkaa keskustaan oli taksin kyydillä noin 30 kilometriä, ja matka sujui sujuvasti. Taksissa istuessamme kuljettajamme kyseli mistä päin olemme kotoisin, ja vastauksen saatuaan kuski repesi hersyvään nauruun ja alkoi hokea "Yes Finland! Pattaya! Ladies, yes!" Yritimme parhaamme mukaan kumota taksikuskin näkemystä, mutta turhaan. Hänen mielestään suomalaiset menevät siis lähinnä Pattayalle, ja tämän mielikuvan mielekkyydestä voi toki olla montaa mieltä.
Saapuessamme Bangkokiin, ei meillä ollut tietoa mahdollisesta majapaikasta, joten ensimmäisenä lähdimme metsästämään sopivaa ja edullista asumusta, ennen kuin löydämme pysyvämmän kortteerin. Tarkoituksena oli tarkastella Sukhumvitin seutua, mutta erehdyksen kautta päädyimme väärään Skytrainiin (katujen yllä kulkeva metron kaltainen liikkumisväline), ja sitä kautta etelämmäs Silomin kaupunginosaan. Tämä osoittautui onnenpotkuksi, sillä tiedusteltuamme halpaa hotellia metron vartijalta, oli hänella vastaus jo valmiina. Lähistöltä löytyi Sathornn Inn, pienehkö hotelli, josta löytyi kaikki perusmukavuudet huokeaan hintaan. Helpotuksen tunne otti vallan, ja kaupunkiin asettuminen alkoi. Ensimmäisenä päivänä tutustuimme lähinnä Silomin alueeseen, joka oli näkemisen arvoinen itsessään. Pitkä Thanon Silom oli hyvinkin vilkas paikalliselämän keskus, jolta löytyi niin pikkukauppoja, kauppakeskusta ja kaupungin katukuvaan olennaisesti kuuluvia katukeittiöitä. Kävelimme myös pahamaineisen Patpongin läpi, joka on nykyisellään lähinnä irvokas karikatyyri itsestään. Kävimme myös Lumpinin puistossa. Aikamme Silomilla vaellettuamme alkoi myös kuumuus, nestehukka ja jet lag ottaa vallan, joten palasimme hotellille.
Toisena päivänä lähdimme Silomilta Skytrainilla - joka osoittautui loistavaksi kulkupeliksi - keskustaan Siam Squarelle, jossa sijaitsee kaupungin tunnettu Mahboonkrong (MBK) - ostoskeskus, josta löytyy mielivaltainen tavaramäärä seitsemässä kerroksessa. Keskuksessa on lisäksi ravintoloita, kahviloita, ja suuri elokuvateatteri-ja viihdekerros. Vietimme täällä melko paljon aikaa. Keskuksen ulkopuolella sattui päivän merkillisin tapahtuma. Täysin ilman varoitusta, viereisen metron portaita rymisi alas KÄDETÖN taskuvaras ja hänen perässään ilmeisesti ryöstön kohteeksi joutunut poloinen. Läsähdettyään siis päälleen katuun, kädetön mies nousi häkellyttävän nopeasti ylös ja lähti ravaamaan karkuun. Vartijoiden armeija oli miehelle kuitenkin liikaa, ja mies saatiin kiinni. Vartijat eivät tienneet miestä pitää kiinni joten päätyivät pitämään kurkusta. Ryöstön uhri oli tuohtunut, ja tilanne hoitui siten, että uhri läpsi miestä poskille ja löi vyölaukulla. Ilmeisesti tilanne oli tällä hoidettu.
MBK:ssa kävimme myös syömässä paikallisen MK-ketjun ravintolassa. Täällä tapahtui seuraava häkellyttävä tilanne. Kesken ruokailun alkoi kaiuttimista pauhata hilpeä Thai.-musiikki ilman ennakkovaroitusta, ja henkilökunta alkoi konemaisesti suorittaa jonkinlaista tanssikoreografiaa. Musiikin loputtua, työntekijät palasivat arkisiin toimiinsa. Siamilla pyörimisen jälkeen osa seurueesta palasivat hotellille, mutta päätimme vielä käydä tarkastamassa Sukhumvitia, joka on monien hotellien ja yöelämän keskuskatu. Sukhumvitilla länsimaalaisten osuus oli selkeästi suurempi kuin muualla missä olimme käyneet. Valtaosa turistien kansoittamista hotelleista sijaitsee tällä alueella. Kadulla on runsaasti räätäleitä, katumyyjiä myymässä luontaistuotteita kuten Viagraa ja Valiumia. Sukhumvitin elmämä keskittyy suuresti sen Soihin eli sivukatuihin. Eksyttyämme kartalta, huomisimme joutuneeksi sinne, minne kukaan täysjärkinen ei tahdo - Soi Cowboylle, Bangkokin go-go kadulle ja prostituution keskukseen. Päästäksemme Sukhumvitille takaisin oli kuljettava läpi. Katu oli neonvaloissa loistava epileptikon painajainen, jonka kansoittu prostituoidut, länsimaalaiset seksituristit ja erilaiset hihastarepijät. Takaisin Sukhumvitille päästyämme kiertelimme vielä hetken muuta, ns. normaalimpaa aluetta, ennen kuin otimme Skytrainin hotellille.
End of Part 1.
maanantai 3. tammikuuta 2011
2.1.2011
Lento AY089 Airbus A340, paikka 28E, klo 21.30 Suomen aikaa.
Kylmänä Tammikuisena päivänä matkamme alkoi. Bussi vei Turusta Helsinki-Vantaalle, josta lentokoneen nokka käännettiin kohti Bangkokin kimmeltävää metropolia. Tällä hetkellä alapuolella noin 11 kilometriä hyvin kylmää – ja lähempänä kamaraa myös kuumaa – Lähi-idän ilmaa, ja kaupunkeja kuten Dushanbe, Termez ja Samarkand. Perillä odottaa neljänkymmenenviiden asteen lämpötilaero lähtömaahamme, totaalinen hämmennys ja sekaannus ja lennon aiheuttama rasitus. Ensimmäisiin ajatuksiin saattaa kuulua epäuskoa ja ihmetystä uutta kulttuuria ja ympäristöä kohtaan.
Lentokoneessa kanssamme matkaa tekee hyvin kirjava väkijoukko. On suomalaista, Thaita, saksalaista, velivenäläistä ja lisäksi toistaiseksi tunnistamaton joukko muita kansalaisuuksia. Kyytiin mahtuu takuuvarmasti normaalista lomailijasta binesmatkaajaan, ja kotiinsa matkustavasta Thaista kaltaisiimme vaihtareihin. Helsingin ollessa merkittävä solmukohta Bangkokiin suuntautuvalla Eurooppalaiselle menoliikenteelle, alkaa kansainvälinen tunnelma jo turvallisesti massiivisen lentokoneemme matkustamosta.
Bangkokissa tarkoituksemme on opiskella Thaimaan valtion omistamassa Kasetsart Universityssä, joka on vajaalla 50,000 opiskelijallaan maan suurimpia kouluja, ja opiskelun ohella kokea ja nähdä mahdollisimman paljon sekä Thaimaalaista, että muun lähialueen kulttuuria, sekä arkea että juhlaa. Mieli on täynnä toinen toistaan houkuttelevimpia aktiviteetteja ja nähtävyyksiä, ja tätä täydentäen alue tarjoaa pyörryttävän valikoiman mahdollisuuksia. Itse koulumme alkaa 12.1, jolloin tomerat opiskelijat osallistuvat ensimmäiselle luennolleen Kasetsartissa – koulupuvuissa totta kai.
Kun ilmateiden juhta vihdoin on kuljettanut meidät määränpäähämme, on aika vetää syvään henkeä (jos kuumaa ja kosteaa ilmaa saa keuhkorakkuloihinsa asti kiskottua) ja tyhjentää mieli ennakkoluuloista ja peloista, ja suunnata rohkeasti kohti 11 miljoonan asukkaan sykkivää metropolia. Prioriteettilistan kärkipäässä on luonnollisesti katon löytäminen pään päälle. Taksi tulee todennäköisesti viemään Thanon Sukhumvitille, joka on yksi kaupungin monista elinvoimaisista keskuskaduista. Kaupungista jännittävän jo etukäteenkin tekee kaoottisen liikenteen lisäksi se fakta, että Bangkokissa ei voi varsinaisesti lähteä suuntamaan ”keskustaan”, mokomia kun on useita, eikä liike-elämälle tai muullekaan elämälle ole yhtä tiettyä keskusaluetta.
Nyt on kuitenkin aika siirtää läppärin silmille ottava näyttö syrjään, ja koittaa saada nukuttua samalla kuin koneemme kiitää kohti määränpäätä. Saavumme paikalle Thaimaan aikaa aikaisin aamulla, ja sisäisen kellon rukkaamisesta johtuen nukuttuja tunteja ei huomenna ole ennen iltaa runsain mitoin tiedossa.
Patrik
The Bangkok Dangerous
Esipuhe
Älä kysy ihmiseltä paljonko hän on opiskellut, vaan paljonko hän on matkustanut.
Edellä mainitut sanat on joku viisas mies aikanaan todennut, ja kuten viisaat sanat yleensäkin, on edellä mainittu hyvinkin totta. Monelle ihmiselle Thaimaa tuo mieleen suomalaisten jouluisen matkakohteen, tuntemattoman, palmurantoja täynnä olevan utopian, tsunamin ehkä. Nimet kuten Pattaya, Phuket tai Krabi ovat monille tuttuja – valitettavasti.
Tämä blogi kertoo lukijoilleen suomaisen korkeakouluopiskelija/ystäväseurueen matkasta tuhansien hymyjen maahan, Bangkokiin tai Krung Thepiin, enkelten kaupunkiin ja lukemattomiin muihin Thaimaan ja muun Kaakkois-Aasian sykähdyttäviin paikkoihin. Itse olen noin 15 Euroopassa valloitetun maan jälkeen astunut mukaan odysseialle, joka tulee viemään vaihtoseurueemme unohtumattomiin kokemuksiin ja elämyksiin. Kuten nokkela lukija on voinut hoksata, niin on blogi saanut nimensä erään jopa kirosanana tunnetun Hollywood-uunon Nicholas Cagen elokuvasta, joka on kunnostautunut lähinnä huonoudessa. Toisin kuin kyseinen elokuva, ei retkemme tule olemaan surullinen, eikä myöskään vaarallinen, vaan ennemmin avartava, syvällinen sukellus uuteen kulttuuriin, uuteen maailmaan.
Patrik
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)