Viime kirjoituksesta on vierähtänyt jo tovi, mutta nyt sulkakynä viuhuu taas ja tarkoituksena on kerrata unohtumattoman Indonesian retken tunnelmia.
29.1 Air Asian punainen Airbus lähti kotoisan Bangkokin Suvarnabhumin kentältä kohti Medania, Indonesian kolmanneksi suurinta kaupunkia, ja mahdollisesti myös pahinta kaupunkia ikinä (Medanista lisää myöhemmin).
Lento kesti mukavat kaksi tuntia, jonka jälkeen laskeuduimme Polonian kentälle Medaniin. Polonian kenttä on ilmeisesti yksi onnettomuusalttiimista kentistä maailmassa, mutta ei se nyt ketään haittaa. Kentälle päästyämme maksoimme allmighty-dollareilla Visa on Arrivalit, joka oikeuttaa 30 päivän oleskeluun. Olimme nyt Indonesiassa, maailman suurimmassa muslimimaassa, ja ensimmäisenä vastassa oli infernaalinen kosteus ja hikoilu, ja riivaajien armeija.
Seuraava tehtävä oli löytää kuljetus Medanista Parapatiin, Tobajärven rannalla sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Tähän aikaan ei julkisia busseja enää liikkunut, joten vaihtoehdoksi osoittautui ottaa yksityinen kuljetus Toballe. Kyytiä tarjoavia riivaajia pyöri jaloissa käsittämätön määrä, ja kaikkien onnenonkijoiden joukosta onnistuimme kaivamaan esiin tilaautokyydin sopuisaan 450,000 rupian hintaan (n. 36 euroa seitsemältä). Varoitus, seuraa tietoisku: Jos harkitset taksikyytiä Parapatiin, vaadi aina nähdä auto ja kuljettaja ennen minkään sopimusten tekemistä. Meidän tapauksessa auto oli uusi ja hyvä, mutta ensimmäinen tarjottu kuljettaja näytti viikon hereillä olleelta 16-vuotiaalta. Toinen kuljettaja oli skarppi, joten päästiin matkaan. Matkaan meni noin 3,5 tuntia, osittain siitä syystä, että kuljettaja ohitteli järjettömästi ja ajoi toistuvasti hyvin suurilla nopeuksilla.
Perille Parapatiin päästiin onnellisesti, ja asetuimme yöksi nuhjuiseen Charlie's guesthouseen, sillä lautta järven keskellä olevalle Samosirin saarelle lähtisi vasta seuraavana aamuna. Charlie's oli juuri sitä tasoa, mitä voi muutaman euron majoitus olla, parhaat päivänsä nähnyt perhemajoitus, jossa kolme miestä nukkui sopuisasti kahdessa yhteentyönnetyssä sängyssä, ja ilon kruunasi keskellä ristiselkää kulkeva metallinen rima. Mutta mai pen rai, yhden yön nukkuu missä vain, ja vaihtoehtojahan ei juurikaan ollut. Aamulla aamiaisen jälkeen hetken Parapatissa pyörittyämme suuntasimme Samosirin lautalle. Saarelle päästyämme muuttui myös meininki, olimme saapuneet todella leppoisaan ja rentoon ilmapiiriin, kuin yö ja päivä esimerkiksi paska-Medaniin verrattuna. Hetken pyörittyämme päädyimme Bagus Bay Homestay-nimiseen majoitukseen, jossa meidät otti vastaan myöhemmin hyväksi ystäväksi kehkeytynyt Rasta-Fernando. Majoituimme perinteiseen Batak-tyyliseen taloon ( http://lombokmarine.com/wp-content/uploads/2011/01/BAGUS.jpg ).
Ensimmäinen päivä kului oleskellessa ja rentoutuessa. Säästä sen verran, että Toballa oli sadekausi päällä, ja tämä näkyi ajoittaisten kuurojen muodossa, mutta myös lämpöä ja aurinkoa oli. Toisena päivänä vuokrasimme polkupyörät, ja lähdimme kiertämään Tuk-Tukin niemimaata pitkin ympyränmuotoista reittiä. Maisemat olivat upeita, kuten myös paikalliset asukkaat. Lähes jokaisen talon ohitettua kuului pienten lasten iloisia "Hello"-huutoja ja naureskelua päälle. Hetken ajettuamme päädyimme maaseutumaiselle alueelle, jossa riisipellut ja viereiset vuorenrinteet hallitsivat maisemaa. Ideana oli vierailla pienellä vesiputouksella vähän matkan päässä. Paikka löytyi, mutta pyörät piti jättää paikallisen huru-ukon pihalle, ja myöhemmin ilmeni, että miehen palkkaaminen oppaaksi oli ainoa oikea tapa päästä putoukselle. Maasto oli helpon alkumatkan jälkeen todella vaikeakulkuista. Putous tippui kalliorinnettä pitkin pieneen lampeen keskellä sademetsän rinnettä, ja vesi oli todella kirkasta, ja kukaties olisi ollut juomakelpoista. Putous oli melko pieni, ja paikallisten mukaan suurempi rankkasateiden jälkeen. Kokemus oli hieno, mutta paljon upeampaa oli vielä edessä.
Ensimmäisenä kunnon aurinkopäivänä lähdimme veneretkelle suuremmalle putoukselle, joka laskee kallioilta suoraan Tobajärveen. Fernando ja Bagus Bayn väen avulla varustettiin suurehko alus valmiiksi meitä ja yhdysvaltalaisseuruetta varten. Matkaan kuului myös kevyt lounas, tuoreita hedelmiä ja käynti maaseudulla. Aurinko loisti taivaalta, ja lähdimme matkaan upeissa tunnelmissa. Fernando loihti kitarallaan kesä(talvi)päivän tunnelmaa ja yleinen fiilis oli mahtava. Puolessamatkassa laiva seisahtui ensimmäisen kerran, ja joukkio ryntäsi kolmen metrin korkuiselta laivan kannelta Tobajärveen. Vesi oli upean kirkasta ja lämmintä. Hetken uimisen jälkeen matka jatkui kohti putouksia, ja tässä välissä pääsimme nauttimaan lounaasta, hedelmistä ja tietysti Beer Bintangista.
Putouksista on vaikea kirjoittaa tarpeeksi ylisanoja, sillä kokemus ja päivä oli elämäni upeimpia. Putoukset laskivat suoraan järveen, ja kallioita pitkin saattoi kiivetä noin kolmen metrin korkeuteen ja loikata putouksen alla odottavaan kirkkaaseen järviveteen. Syvyyttä oli niin paljon, että veteen saattoi hypätä mikä tahansa ruumiinosa edellä. Myös sukellus Fernandon perässä putouksen alta toiselle puolelle oli upea, näkyvyys veden alla oli monia metrejä ja pienet kalaparvet uivat pois alta uimarien edestä. Aikamme putouksista nautittuamme, matka jatkui eteenpäin. Tarkoituksena oli hakea paikallisilta maalaisilta Jungle Juicea eli palmuviiniä, jota emme valitettavasti saaneet tällä kertaa. Mutta myös paikallinen maaseutu oli mahtava kokemus, ujot maalaistalon lapset ja riisipelloilla työskentelevät naiset, suunsa punaisina Betelistä.
Loppuviikko Toballa kului biljardia pelatessa, syödessä, nukkuessa, levytellessä, chillatessa ja niin edelleen. Keskiviikko oli tosin poikkeus, sillä illalla Bagus Baylla oli perinteinen Batak-tanssiesitys, ja yleinen juhlatunnelma. Erityisen mieleenpainuva hahmo oli eräs Batak-muusikoista, joka esitteli itsensä Mr. Haruratchana. Mr. Haruratchalle oli Jungle Juice maistunut melkoisesti, ja ikionnellinen ja humalainen mies yltyi yleisönsä (meidän) yllytyksestä lukuisiin encoreihin, ja esitti musiikkiaan sydämensä pohjasta. Loppuviikolla jännitystä aiheutti retkikuntamme kolme miespuolista henkilöä, jotka eksyivät vuokratuilla skoottereilla metsäpoluille (täydellisen kuvan perässä, kukaties?), bensan lähestyessä loppuaan. Miehet palasivat yhtenä kappaleena Bagus Bayhin, joten tarinalla oli onnelinen loppu kaikesta huolimatta.
Perjantaina oli haikea lähtöpäivä pois paratiisista, sillä lennon lähtiessä suhteellisen aikaisin launtaina päätimme yöpyä viimeisen yön Medanissa, jotta valtavalta kiireeltä vältyttäisiin. Tobajärvestä ja todella hienot muistot, ihmiset olivat vieraanvaraisia ja luonto sekä maisemat upeita. Vinkkinä Toballe matkaajille on varata tarpeeksi aikaa reissuun, ja aktiviteettien lisäksi varata runsaasti aikaa myös levyttelyyn, joka on alueen parasta antia. Bagus Bayta vopi suositella jokaiselle, joka etsii budjettimajoitusta ja letkeää tunnelmaa. Majoituksesta saa myös herkullista ruokaa (ne pizzat!), ja neuvoja sekä lämminhenkistä seuraa Fernandolta ja muulta Baguksen väeltä.
Medanissa hotelliyöstä ei ole liiemmin kerrottavaa, muuta kuin että Medania itseään kannattaa välttää, jos mahdollista. Liekö sillä faktalla, että saaavuimme Medaniin aina pimeään aikaan, olla vaikutusta tuntemuksiin, mutta yleisesti kaupungista jäi synkeä, epäluotettava ja ajoittain kuumottava fiilis. Bangkokiin palaaminen oli upea tunne, kuin kotiinpaluu konsanaan. Nyt elämä jatkuu Enkelten kaupungissa, ja seuraavat lokikirjan raapustukset näkevät päivänvalon kun se katsotaan aiheelliseksi.
Lämpimästi Tobaa muistellen,
Patrik
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti